09.12.2020 Kuopio
Hyvä juhlaväki
Hyvä juhlaväki! Toinen maailmansota ja Suomen osallistuminen siihen näyttäytyy meille suomalaisille sankaritarinana siitä, kuinka pieni rehti Suomen heimo voitti ison ja pahan Neuvostoliiton. Se on tarina, jota meille kerrotaan, ja jota meille opetetaan kouluissa.
Todellisuudessa on myös monenlaisia muita tarinoita, sellaisia joille ei anneta tilaa tulla kuulluksi, sellaisia, jotka haluamme myös unohtaa. Suomen natsisympatiat on sivuutettu olankohautuksella, niitä on kuvailtu taitavana, puoliksi pakon sanelemana taktikointina. Viesti on selvä: emmehän me oikeasti olleet natsien puolella, emmekä varsinkaan jakaneet heidän ajatusmaailmaa rotujen paremmuudesta, vaikka samaan aikaan Pohjois-Suomessa oli ainakin lähes 200 natsien johtamaa vankileiriä.
Kysymys ihmisrodusta oli aikansa muotitiede, ja myös vastaitsenäistynyt ja identiteettiään muokkaava Suomen kansa oli kiinnostunut siitä keitä me olemme: millainen on aito suomalainen? Suomeen oltiin esimerkiksi tietyissä piireissä kaavailemassa ajan hengen mukaan rotubiologista insituuttia, jonka tavoitteena oli selvittää suomalaisen rodun luonne ja hallita sodan jälkeisen Suur-Suomen väestöpolitiikkaa sekä estää ei-toivotun väestön lisääntyminen. Ei-toivottu väestö sisälsi laaja-alaisesti kansalaisia aina kuuromykistä mielenterveysongelmaisiin, ja ei-suomalaiset heimot tuli assimiloida suomalaisiksi.
Kysymys saamelaisista askarrutti suomalaisia rotututkijoita. Hyvin usein saamelaiset määriteltiin ei mitenkään imartelevin sanankääntein, heistä alkoi muodostua suomalaisten toiseuden kuva, johon liitettiin sellaisia asioita, mitä suomalaiset eivät olleet. Natsi-Saksan näkökulma pohjoisesta alkuperäiskansasta ei ollut sekään mairitteleva: saamelaiset kuuluivat rodullisesti alempaan, degeroituneeseen kastiin.
Kun katsoo toista maailmansotaa laajemmin, voi todeta, että se oli sota ihmisarvosta. Se oli sota tasa-arvosta ja epätasa-arvosta. Voi helposti erehtyä luulemaan, että sodan voitti tasa-arvo. Toisen maailmansodan jälkeen ympäri maailmaa vähemmistöjen sekä alkuperäiskansojen asemaa ryhdyttiin kohentamaan, ja valtaväestön toimiin alettiin suhtautua kriittisesti. Tästä huolimatta toisen maailmansodan jälkeinen ajanjakso oli Suomessa saamelaisten kannalta erityisen vaikea. Pakkosuomalaistaminen tapahtui niin rajusti ja nopeasti, että useat saamelaiset kokivat sen erittäin traumaattiseksi. Puhutaan jopa kulttuurisesta kansanmurhasta.
Esimerkiksi monet kokivat, että sisäoppilaitoksissa saamen kielen puhuminen sekä saamelaisen kulttuurin esiintuominen oli häpeällistä tai kiellettyä. Saamelaisuus oli toiseutta, normista – eli suomalaisuudesta -poikkeavaa, josta tuli pyrkiä pois. Vielä 1960-l suomalaiset tekivät rotutukimuksia saamelaisista, aikana jolloin rotutukimukset oli jo kielletty muissa maissa.
Historiaa kirjoittavat voittajat ja hallitsijat, mutta he eivät kirjoita pelkästään historiaa: he kirjoittavat myös tätä hetkeä. Heidän näkökulmansa on se, jonka me kansalaiset omaksumme. Kyse on vallankäytössä, jota tulee aina tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaa. Kyse on vallan väärinkäytöstä silloin, kun siihen liittyy kolonialistisia tai fasistisia piirteitä.
Suomen olisi aika tarkastella omia tekojaan ja tutkia toista maailmansotaa ja senjälkeistä jälleenrakennusaikaa muiltakin tavoin kuin suurena tarinana Suomen heimon säilymisestä. Suomessa onkin aloitettu saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi, jonka tarkoituksena on tunnistaa ja arvioida menneisyydessä tapahtunutta ja nykyistä syrjintää, myös sulauttamispolitiikkaa. Tämä on tärkeä ja pitkään kaivattu alku sille, että tunnistamme ja tuomme näkyväksi saamelaisiin kohdistuvan ongelmallisen vallankäytön.
Näen, että taiteen yksi merkittävimmistä tehtävistä on osoittaa yhteiskunnan ongelmia ja tehdä niistä näkyviä. Jokainen taiteenmuoto elokuvasta kirjallisuuteen tuo näkyviin jotain meidän maailmastamme ja yhteiskunnan valtarakenteista.
Tällaisilla kirjallisuuspalkinnoilla, kuten Savonia-palkinnolla, on merkittävä rooli ja valta, sillä ne nostavat esille sellaista kirjallisuutta jonka tunnistettu taho katsoo ”merkittäväksi kaunokirjallisuudeksi”. Tästä syystä olin otettu ja immarreltu ehdokkuudesta, koska sen myötä teokseni aiemmin käsittelemättä jääneet aiheet saadaan esiin laajemmalle yleisen keskustelun kentälle. Voitosta minä olen sanaton. Kiitoksia.
Viimeiseksi haluan vielä muistuttaa, että Me kaikki olemme vallankäyttäjiä tavalla tai toisella. Käyttäkäämme sitä valtaa hyvin ja hyvään.
Pusuja!
xxx